Kolmenkympin kriisi

Miten hassua, että juuri tämän vuoden alussa se iski – nimittäin kolmenkympin kriisi. Ehkä sen ainekset olivat olemassa jo viime vuoden loppupuolella, mutta nyt vasta myönnän asian itselleni. En oikeastaan kriiseile ollenkaan siitä, että “vanhenen”, koska näytän edelleen nuorelta. En tunne itseäni ulkoisesti juurikaan sen vanhemmaksi, mitä monet parikymppiset työkaverini ovat. Lähinnä kriisi on syntynyt siitä, että niin monet ikäiseni ja huomattavasti minua nuoremmatkin ystäväni ovat jo perustaneet perheen, ovat korkeasti koulutettuja ja luovat uraa. Ovat naimisissa, on asuntolaina, ehkä koira ja ainakin yksi lapsi, monilla useampikin. Jopa minua neljä vuotta nuorempi siskoni menee naimisiin ensi kesänä ja minä vain tässä vielä seurustelen. Minäkin valuin jo muutama vuosi sitten entisen puolisoni kanssa tuohon koira ja asuntolaina-kuvioon, mutta sitten erosin, löysin sielunkumppanini ja nyt tulevaisuudensuunnitelmat ovatkin ihan erilaiset – ja mikä parasta, paljon sopivammat minulle.

Minulta kysellään paljon, milloin oikein haluan lapsia – tulenhan lasten kanssa erinomaisesti toimeen. En ole kuitenkaan vielä tähänkään ikään mennessä päättänyt, haluanko lapsia vai en. Haluaisin vielä seikkailla ja siihen kuvioon lapset eivät oikein sovi. Jos nyt totta puhutaan, hevonenkaan ei oikein sovi seikkailukuvioihin. Hevosenomistajan elämän täytyy olla melkoisen vakaata niin taloudellisesti, kuin ajankäytönkin kannalta. Futura on kuitenkin minun paras ystäväni (ja toinen sielunkumppanini, poikaystäväni lisäksi…Kyllä, käytän mieluumin sanaa poikaystävä kuin mies, vaikka hän onkin yli 3-kymppinen – onkohan tämäkin nyt kriisin merkki? :D) Olen siis elänyt elämääni hevosen ehdoilla jo kohta 9 vuotta ja tulen elämäänkin niin kauan, kuin Futuran kanssa on aikaa jäljellä.

Kun ostin Futuran, hautasin kaikki alustavat suunnitelmani pääsykokeista ja opinnoista. Olin silloin 20-vuotias, juuri ammattikoulusta luontoyrittäjäksi valmistunut, innokas nuori aikuinen ja punnitsin juuri mielessäni erilaisia koulutusvaihtoehtoja jatkoa ajatellen. Hetken mielijohteesta ostamani hevonen sitoi minut kuitenkin vuosiksi työelämään ja lopulta päädyin tekemään kahta työtä, jotta saisin rahat riittämään paremmin hevosenpitoon.  Perusduunarina  ei luonnollisestikaan kovin kummoisia summia pääse tienaamaan, mutta en ole ollut missään vaiheessa kouluttautumisen suhteen kunnianhimoinen. Työelämässä olen mielestäni saanut kaiken sen, minkä olen halunnutkin. Olen myös kiitollinen mahdollisuudesta hankkia lisätienestejä käännöshommien avulla.

Töissä tunnen itseni kuitenkin hieman väliinputoajaksi. En ole innostunut esimieshommista, mutta olen tunnollinen, idearikas ja motivoitunut työntekijä. Nuorempia työntekijöitä tulee ja menee, koska heille alalla työskentely on vain välivaihe. Minulle ihmisten viihdyttäminen lelukaupassa on kaikkea sitä, mitä koen osaavani parhaiten ja uskon, että tulen viihtymään työssäni vielä pitkään. Ikävöin kuitenkin jokaista lopettanutta tai opintojen takia töitään vähentänyttä työkaveria. Se, että ihmiset vaihtuvat ympärillä kaiken aikaa ja kaikilla tuntuu olevan selkeät suunnitelmat elämässään, saa minut tuntemaan itseni vanhaksi nuoren ihmisen ruumiissa ja samalla jotenkin jumittuneeksi paikoilleen.

Se, että olen halunnut panostaa Futuraan, on ollut suurin syy siihen, etten ole kouluttautunut pidemmälle. Perheeni ei ole ollut erityisemmin tukena hevosharrastuksessani ja olen rahoittanut kaiken Futuran ylläpitoon liittyvän kokonaan itse näiden vuosien ajan. Joskus hätätilanteissa ison klinikkalaskun tullen olen saanut sukulaisilta hieman avustusta. Opiskelin oppisopimuksella myynnin ammattitutkinnon pari vuotta sitten, koska pystyin tekemään sen työn ohessa, eikä se syönyt liikaa aikaa tai rahaa hevosen hyvinvoinnin kustannuksella. Suurin syy myös siihen, etten ole vielä halunnut lapsia, on yksinkertaisesti se, että haluan keskittyä Futuraan ihan täysillä nyt, kun se on vielä hyvässä kunnossa.  Joskus muutama vuosi sitten melkein yritin saada itselleni vauvakuumetta ulkoisten paineiden takia, mutta se laantui hyvin nopeasti. En halua elää sellaista elämää, jota muut olettavat automaattisesti kolmikymppisen naisen haluavan elää. Uskon, että voisin aivan mainiosti elää onnellisena elämäni loppuun saakka ilman jälkikasvuakin.

En ole viimeisten yhdeksän vuoden aikana tehnyt tarpeettomia tai kalliita hankintoja itseäni varten tai matkustellut usein, koska lähes kaikki rahat ovat menneet hevoseen. Minulla olisi kuitenkin suuri vimma päästä matkustelemaan, näkemään maailmaa ja seikkailemaan.  En voi tehdä sitä nyt, sillä en voisi jättää Futuraa tänne. En usko, että minulle riittäisi mikään parin kuukauden reissu, vaan haluaisin ihan oikeasti myydä suurin piirtein koko omaisuuteni, lähteä tutkimaan maailman salaisimpia kolkkia ja elämään kiertolaiselämää. Oikeastaan ihan lopullisesti tajusin tämän asian eilen, vaikka olen sitä usein miettinytkin.

Olen jo muutaman kerran saattanut täälläkin mainita, että jos Futura jouduttaisiin lopettamaan, en pystyisi elämään ilman uutta hevosta, ellen tekisi suurta elämänmuutosta. Tiedän, että nykyistä arkeani en mitenkään osaisi jatkaa ilman omaa hevosta. Tulisin luultavasti hulluksi. Se on kuitenkin varmaa, ettei Futuran kaltaista ystävää löydy ihan tuosta vain, eikä sellaista kannattasi heti yrittää etsiäkään. Nyt tämän kolmenkympin kriisin ansiosta suunnitelma on muotoutunut päässäni ja olen tullut siihen tulokseen, että aion elää elämääni tasan siten kuin itse haluan, välittämättä muiden ihmisten uteluista ja ennakko-odotuksista. Helpommin sanottu kuin tehty, nimittäin minulla on muutenkin taipumusta tuntea syyllisyyttä siitä, jos en toimikaan ympärilläni olevien ihmisten odotusten mukaan. Sisimmässäni kuitenkin tiedän, mitä oikeasti haluan tehdä ja uskon, että tieto siitä on myös ratkaisu tähän pieneen kolmenkympin kriisiin.

Riippumatta siitä, elääkö Futura vielä kuukauden, vuoden, viisi vuotta vai kymmenen vuotta, aion huolehtia siitä loppuun saakka niin hyvin kuin pystyn. Jos olosuhteet sen suinkin sallivat, minun ja Futuran yhteisen ajan päättyessä teen ihan kunnon irtioton, hankkiudun eroon kaikesta siitä mitä en tarvitse ja lähden maailmalle – toivon mukaan tietenkin parhaassa mahdollisessa seurassa. Onneksi poikaystävälläni on ihan samanlaisia haaveita itselläänkin, enkä hetkeäkään epäile, etteikö tämän idean toteuttaminen olisi meille mahdollista.

Onnellisuus ja vapaus ovat minulle niin tärkeitä asioita, etten aio antaa yhteiskunnan tai muiden ihmisten kahlita minua suvunjatkamiskeskeisiin tai urakeskeisiin normeihin. Silloin, kun koittaa se päivä, jolloin en voi enää nauttia vapaudesta Futuran kanssa, aion nauttia siitä toisella tavalla – ihan sama, olenko silloin lähemmäs kolmekymppinen vai nelikymppinen. Joka tapauksessa en usko työnteleväni tulevaisuudessa lastenrattaita Helsingissä, vaan luultavasti kanniskelen rinkkaa jossain päin maailmaa. Tai jos olen ehkä vähän asettunut aloilleni, saatan asua asuntoautossa tai veneessä – jos ensin oppisin purjehtimaan. Toki nämäkin suunnitelmat ovat vain haaveilua, joka sopii tämänhetkiseen ajatusmaailmaani. Ehkä parin vuoden päästä on toinen ääni kellossa, mutta juuri nyt tämä idea tuntuu suorastaan loistoajatukselta. Elämässä tapahtuu todennäköisesti vielä vaikka mitä ihmeellistä ja jännittävää. Ja omassa elämässä on ihan OK tehdä juuri kuten itsestä tuntuu oikealta.

 

Löytyykö muita kolmenkympin kriisin kanssa kamppailevia, sen selättäneitä tai muuten vain elämässä kaiken nurinkurin tehneitä ja silti tyytyväisiä ihmisiä? Olisi hienoa vaihtaa ajatuksia!

 

34 thoughts on “Kolmenkympin kriisi

  1. lotta says:

    Lapsiasiaa en kommentoi, sillä olen sua pari vuotta vanhempi, enkä ole päässyt puusta pidemmälle, vaikka naimisissa olenkin ja asuntolainakin ollut jo kymmenen vuotta.

    Ura-asiaa sen sijaan kommentoisin. Opiskelemaan olet vielä tosi hyvän ikäinen, kun taas opiskelematta jättäminen saattaa todennäköisesti kaventaa aika tavalla tarjolla olevia työtehtäviä koko lopun työurasi eli liki 40 vuoden ajan. Akateemisesti koulutettuja on jo niin paljon, ettei ammattikorkeakoulun käyneillekään löydy aina hommia ja sitä alemmin koulutetut joutuvat monta kertaa valitsemaan jo melko suppeasta tarjonnasta työpaikkansa. Vaikka myyjän työ lelukaupassa tuntuisi nyt superkivalta, eivätkä esimiestehtävätkään tunnu omilta, niin mikä on tilanne 20 vuoden kuluttua?

    Tunnen nimittäin useita 35-38-vuotiaita, jotka eivät varsinaisesti koskaan opiskelleet lukion tai ammattikoulun jälkeen, kun eivät oikein keksineet, mitä sitä haluaisi tehdä isona. Ensin pidettiin välivuotta, sitten huomataankin että niitä tuli 15 tai 20. Se aika on tehty töitä kassalla, tarjoilijana tai vaikka aulapalveluhenkilönä ja huomataan, ettei halutakaan tehdä samaa hommaa eläkkeeseen saakka, mutta vaihtoehdot ovatkin vähissä. Koulunpenkille paluu tarkoittaa isoa lovea tuloihin ja vuokra ja auto pitäisi kuitenkin maksaa, ehkä tallivuokrakin ja toisaalta taas opiskelu 2-kymppisten rinnalla voi tuntua vähän vieraalta ajatukselta.

    Ei ole tarkoitus paasata, vaan kertoa omista kokemuksista. Itse asun pk-seudulla ja tradenomin tutkinnollani ei täällä päässyt laajasta työkokemuksestani huolimatta kaikkiin niihin tehtäviin, jotka minua kiinnostivat, joten aloitin työn ohella yliopistotutkinnon tekemisen pari vuotta sitten ja valmistuttuani toivon, ettei jää mikään työpaikka enää puuttuvan tutkinnon takia saamatta. Sitten jos ei muija muuten kelpaa, niin se on helpompi hyväksyä 🙂

    • Itse ajattelen tuon jutun ihan toisin päin, eli miksi pitäisi käyttää vuosia jonkun tutkinnon suorittamiseen, kun töitä saa muutenkin. Toki moniin työtehtäviin tarvitsee pätevyyden, mutta itselläni ei ole ollut sellaisia hommia tähtäimessä. Mulla ei ole koskaan ollut ongelmia saada itseäni kiinnostavia työtehtäviä. Lelukauppa ei ole suinkaan ollut ainoa työpaikkani vuosien varrella ja uskon, että nykyisellä työkokemuksellani saan juuri sellaisia työtehtäviä, jotka minua kiinnostavatkin. Ja mullahan on kuitenkin kaksi tutkintoa ja tosi monipuolista työkokemusta siihen nähden, että virallinen ammattini on luontoyrittäjä. Olen mm. myynyt palveluja yrityksille ja kyseisessä työtehtävässä vastasin itse ihan alusta loppuun saakka asiakaskuntani hankinnasta, kehittämisestä, myynnistä ja jälkimarkkinoinnista. Siinä sai aika hyvän tuntuman moneen asiaan, kun joutui tekemään kaiken itse.

      Esimerkiksi tuo kääntäjän työ on sellainen, josta moni kielitieteitä opiskellut kaveri on ihmetellyt, että miten olen voinut sellaisen saada, kun heilläkin on ollut vaikeuksia löytää vastaavia töitä. Sain sen homman vahingossa ja nyt olen jo neljä vuotta tehnyt jatkuvasti sivutoimena käännöksiä. Kun tekstit ovat hevosaiheisia, mulla on asiantuntemusta, jota monilla ammattikääntäjillä ei ole. Kielioppiasioiden suhteen sain alussa apua ammattikääntäjältä. Uskon, että työkokemus ja motivaatio, sekä mm. kokemus bloggaajana auttavat paljonkin työn saannissa nykypäivänä. Mulle ei ole koskaan käynyt niin, että koulutuksen puute olisi estänyt elämässäni jotain, mitä olen halunnut.

      Kun mulla ei ole jatkossakaan haaveena se asuntolaina, perheauto ja ura, niin en näe syytä, miksi rakentaisin elämääni siihen suuntaan, että voisin sellaiset hankkia. Tällä hetkellä haaveena on lähteä jossain vaiheessa ulkomaille ja tehdä sieltä käsin esimerkiksi käännöstöitä tai muita vastaavia etähommia, mutta se mikä aidosti kiinnostaa, on ilon tuottaminen muille. Ja jos nyt rehellisesti puhutaan, niin ihmisten viihdyttäminen on se juttu, jota aidosti haluan tehdä. Tulisin varmasti todella onnettomaksi, jos joutuisin vakavamieliselle uralle ja rutiinitehtäviin, joissa en pystyisi käyttämään luovuuttani. Ehkä musta tulee joskus sairaalapelle tai joku muu vastaava, kuka tietää. Olen ollut aina parhaimmillani vähän taiteellisemmissa hommissa ja jos olisin johonkin lähtenyt opiskelemaan, niin todennäköisesti teatterialalle. Se tuskin olisi rahallisesti paljonkaan nykyistä kannattavampaa, joten en siis haaveile opiskelusta. Meitä on moneen junaan ja jotkut ovat tällaisia haihattelijoita, kuten minä. Olen kuitenkin onnellinen juuri näin! 🙂

      Tsemppiä sulle uran luomiseen ja toivottavasti pääset elämässä juuri sinne, mihin haluat! 🙂

      • lotta says:

        On ehdottomasti totta, että olemme kaikki erilaisia ja työtoiveemme ja -haaveemmekin ovat erilaisia. Jos tekstistäni sai käsityksen, että olen kovin uraorientoitunut, niin sitä en missään nimessä ole. Haluan vain tehdä mielenkiintoisia töitä riittävällä korvauksella, jotta voin vapaa-ajallani (jota tulee olla aina riittävästi, 50h viikossa töitä ei kiinnosta) tehdä juurikin noita asioita, jotka sinuakin kiinnostavat: pitää omaa hevosta ja matkustella.

        Yhden asian kuitenkin täsmentäisin: rutiinitehtävät ovat juuri niitä, jotka vähenevät, mitä korkeammalle organisaatiotasolle ja vaativampaan työtehtävään siirrytään. Jos mietitään vaikka sihteeriä ja toimitusjohtajaa (joiden välissä voi olla vaikka kymmenen muuta tehtävää), niin kyllä se sihteeri on se, jolla työ on rutiiniluontoista ja toistuvaa ja toimitusjohtaja taas saa käyttää sitä luovuutta tehdessään erilaaja-alaisesti tehtäviä yrityksen johtamiseen liittyen. Esimerkkinä vähän huono ja kärjistävä, mutta koetin vain oikaista käsitystäsi siitä, että alemmalla koulutuksella tehtävä työ ei olisi suorittavaa tai että “uran” olisi yhtä kuin vakavamielinen.

        Samoin hyvää jatkoa valitsemallasi tiellä!

        • Kiitos selvennyksestä! 🙂 Itse en ole kiinnostunut esimieshommista tai muutenkaan johtamisesta. Vastuuta otan mielelläni ja voin jonkin verran opastaa muitakin, mutta olen liian “pörröinen” johtamaan. Menettäisin yöunet, jos alaisilla ei olisi asiat hyvin. Ja mitä itse olen katsonut omien esimiesteni (myymäläpäälliköt, toimitusjohtajat jne, missä nyt sitten olenkaan ollut töissä) työskentelyä, niin kyllä se on ollut sellaista koneella istumista, palavereja, sekä suunnitelmien tai laskelmien tekemistä todella paljon. Itse en sellaista halua. Riippuu ihan alasta. Tottakai sihteeri tekee enemmän rutiinityötä kuin toimitusjohtaja, mutta oma työni on tosi kaukana sihteerin hommista. Omalla alallani saan juuri tässä nykyisessä asemassani tehdä juuri sitä mitä haluan ja pääsen todella paljon vaikuttamaan kaikkeen ihan omalla työpanoksellani ja luovuudellani. En kaipaa muuta. 🙂

  2. Elisa U. says:

    Mun on pakko kommentoida tätä lapsiasiaa. Täällä kun moni on kommentoinut ettei halua lapsia, koska haluaa elää vapaasti ja matkustella ja niissä on kiinni loppuelämän… Ei se elämä todellakaan lopu lasten saamiseen, kyllä niidenkin kanssa voi matkustella, niitä voi myös välillä jättää hoitoonkin jos haluaa oikein “vapaana” reissata puolison kanssa. Toki elämä on erilaista lasten kanssa, mutta kyllä ne myös tuovat sisältöä ja tarkoitusta erilailla elämään. Harva niiden saamista oikeasti katuu, epäilyksiä ennen lasten saamista sen sijaan on melkein jokaisella. Ja sitä lapsiasiaa on ihan oikein alkaa miettiä kolmenkympin korvilla, koska naiset eivät ikuisesti pysty niitä lapsia saamaan. Sitten jos tuleekin katumapäälle, voi olla jo myöhäistä. Plus että ne lapset ovat pieniä vain hetken, sitten kun ovat aikuisia on taas vapaa “elämään” ja tekemään ihan mitä haluaa. Toki sulla nyt on vielä luultavasti useita vuosia aikaa miettiä tätä asiaa, mutta kannattaa ottaa myös huomioon, että se lasten saaminen ei välttämättä tapahdukaan sormia napsauttamalla, vaan siihenkin projektiin kuluu joillakin vuosia ennenkuin tärppää. T.Lasten puolesta ry 😀

    • En tosiaankaan kuvittele, että lapsia saadaan sormia napsauttamalla. Olen vain yksinkertaisesti onnellinen kahdestaan poikaystäväni kanssa ja haluan kohdistaa huomioni häneen ja Futuraan, joten lapset eivät kiinnosta nyt, eivätkä suurella todennäköisyydellä tulevaisuudessakaan. Jos mieleni muuttuu, niin sitten muuttuu, mutta minua ei saa edes harkitsemaan lapsiasioita sillä perusteella, ettei se ole ikuisesti mahdollista. Jos en innostu asiasta hedelmällisessä iässä, niin sitten en vain innostu, eikä sille sitten vain mahda mitään 🙂 Lapsen kanssa voi varmasti matkustella, mutta haluan myydä omaisuuteni ja viettää kiertolaiselämää, mikä on vähän eri asia 🙂

  3. Karoliina says:

    Minulla ei ole kolmenkympin kriisiä enkä ole lähelläkään kyseistä ikää (19), mutta olen kuitenkin tehnyt elämässäni sellaisia ratkaisuja, jotka eivät ole sekulaarista yhteiskunnasta käsin kovin normatiivisia. Tulin uskoon ala-asteen lopulla ja siitä lähtien arvomaailmani ja sitä kautta toimintatapani ovat muuttuneet aika paljon verrattuna siihen, mikä yhteiskunnassamme nähdään moraalisesti oikeana ja hyväksyttävänä. Varsinkin vanhempani ovat haastaneet valintojani. En ole kuitenkaan kokenut sitä epämukavana, koska haastaminen pakottaa minut toden teolla pohtimaan perusteita valinnoilleni, vaikka ne eivät koskisikaan suvunjatkamis- tai urakysymyksiä (niiden suhteen olen kohtalaisen perinteinen).

    Ehkä toivoisin ihmisiltä ennen kaikkea hienotunteisuutta varsinkin lapsi-asian kohdalla. Kysyminen ei mielestäni ole väärin, mutta on syytä miettiä, miten kysymyksen esittää; onko se sellainen neutraali vai painostava kuten “noh, eikö olisi jo aika hankkia lapsia”. Tuollaiset kommentit ovat painostavia ja joillekin jopa todella kipeitä. Lasten hankkiminen ei ole ihan niin yksinkertaista, ja siksi puhuisinkin mieluumin lasten saamisesta. Sellaiselle ihmiselle, joka yrityksestä huolimatta ei ole löytänyt puolisoa tai/ja saanut lapsia, kysymys voi sivaltaa todella syvältä.

    Täytyy sanoa, että jollain tasolla hieman ihmettelen sitä sävyä, miten jotkut kommentoivat lasten “hankkimista”. Ikään kuin lapsi olisi jonkilainen ärsyttävä riesa tai alemman tason olento, vaikka täytyisi muistaa, että myös jokainen meistä on ollut joskus lapsi. Kaikkien ei kuitenkaan tarvitse haluta lapsia, sillä nähdäkseni naiseus ja ihmisyys on paljon muutakin kuin vanhemmuutta. Nainen voi olla, vaikka ei olisi äiti tai kenenkään puoliso. Arvostan kuitenkin suuresti sitä työtä, jota vanhemmat tekevät kasvattaessaan lapsiaan. Luulenpa, että sitäkään ei osata yhteiskunnassamme paljoakaan arvostaa, koska esimerkiksi kotiäiteyteen suhtaudutaan hyvin karsaasti. Ja sitäkään ei hyväksytä, jos on “liikaa” lapsia. Eikö ole aika kummallista? Mikään ei tunnu kelpaavan. 😀

    • Tosiaan monesti tuntuu, että mitä tahansa tekeekin, joku ei ole tyytyväinen. Mutta varmasti on tärkeintä toimia omien arvojen mukaisesti ja jättää muiden mielipiteet omaan arvoonsa, vaikka se onkin joskus vaikeaa 😀

  4. Riina says:

    Kaktu mitkä suitset Futuralla on? Onko ne Stübbenin? Meinaan mulla on pieni ongelma. Mulla on siis Star Wheel kärrynpyörä hackamore. En löydä sopivia suitsia niihin. Oon kokeillut full -kokoisia remonttisuitsia (joista olen ottanut tietysti sen remonttiturpahihnan pois), ne olivat liian isot, vaikka viimeiselle rei’älle niskahihnan laitoin. Otsapanta meni niin ylös että se painoi korvia. Sitten kokeilin pony kokoista niskahihnaa, se oli liian pieni. Nyt kokeilin horzen ponisuitsia cob koossa, liian pienet olivat :(. Ajattelin seuraavaksi kokeilla cob kokoisia remonttisuitsia. Hööksin remonttisuitsien nahka on mukavan pehmeää, niin siksi niitä sovitan. Hevoseni on siis lv, eli melko luikku pää sillä on. Joudun ratsastamaan riimulla nyt sen aikaa, kunnes sopivat suitset löytyvät. No, olenhan mennyt 3kk riimulla, mutta silti. Jos en sopivia suitsia kyseisiin kuolaimettomiin löydä, sitten myyn ne ja ostan jotkut toiset kuolaimettomat. Ei kai tässä mikään muukaan auta :(. Tosin voisin kokeilla joitain suitsia, mitkä vissiin sopivat näihin kuolaimettomiin, mutta taas pitäisi tilata ulkomailta. Onko sinulla muuten kokemusta valmentajista, jotka eivät ymmärrä kuolaimettomuutta? Minun valmentajani ei oikein ymmärrä kuolaimettomuutta (kuten muutkaan tuntemani valmentajat) ja saan kuulla kokoajan häneltä valitusta siitä, että en voi käyttää kuolaimia. Haluan, että hevoseni on tyytyväinen ja sen on mukava työskennellä. Kuolaimen kanssa se ei ole minun hevoseni kohdalla mahdollista. No, toivottavasti ongelmani ratkeaa! Anteeksi pitkä kommentti! 😀

    • Ei haittaa pitkät kommentit, vaan päin vastoin tykkään hurjasti lukea niitä! 😀

      Futuralla on Horzelta ostetut suitset, joiden mallia en valitettavasti muista. Eivät olleet halvimmat mahdolliset, mutta eivät kalleimmatkaan – ehkä jotain 60 euron luokkaa. Muotoiltu niskahihna on mun kokemuksen mukaan kuolaimettomissa hyvä olla ja koon täytyy usein olla pienempi kuin kuolaimellisissa suitsissa, ettei turpahihna jää roikkumaan liian alas.

      Valmentajista pakko sanoa, etten ole itse jaksanut nähdä vaivaa, että löytäisin meille sopivan, kun mulla tämä harrastus on nykyään sen verran rentoa, että tykkään enemmän mennä ihan omin päin. Satunnaisesti tunneilla käydessäni olen yleensä saanut kuulla “kannattaisi ratsastaa kuolaimilla” -kommentteja, joten se on vähentänyt entisestään halukkuutta käydä tunneilla. Tästä vastauksestani ei varmaan hirveästi apua ole, mutta tsemppiä kuitenkin suitsien ja valmentajan etsintään! 🙂

  5. Piia says:

    Mullakin oli 29-vuotiaana ikäkriisi. Koin, etten sopinut yhtään siihen muottiin, mikä oli kolmekymppiselle suomalaisnaiselle annettu. Olin jo valmiiksi monta vuotta yrittänyt pitää kaikki muut tyytyväisinä: esimiehet, asiakkaat, poikaystävät, kaikki, ja temponut silti riittämättömyyden tunteen kanssa. Tuntui, että kolmenkympin jälkeen odotti kasa uusia vaatimuksia, sellaisia, jotka oli mulle ajatuksenakin pelkkää painajaista.

    Sitten tuli akuutteja terveysongelmia. Voi sitä karmeaa hetkeä muutama vuosi sitten, kun mietin, että a) tässäkö tämä elämä nyt oli, ainakin terveenä ja b) jos tämä oli tässä, niin missä kiitos? Ei ollutkaan mitalia tarjolla, että olin ollut niin hyvä uhriutuja ja normikansalainen. Sen sijaan oli kalvava harmitus siitä, etten ollut mm. ostanut hevosta. Sairaalasta kotiuduttuani päätin hommata hevosen ja senhän sitten tein. Tein paljon myös muita pienempiä juttuja ja päätöksiä.

    Ikäkriisi meni ohi siinä samalla. Ei ikä lopulta ollutkaan pelottava asia vaan se, että annoin niin paljon painoarvoa toisten (näin jälkikäteen ajatellen ihan itse keksimilleni) odotuksille. Nykyisin elän sen mukaan, ettei mitään tarvitsisi harmitella, jos elämä tai terveys loppuiskin jo huomenna. Elämä 35-vuotiaana on oikein ihanaa ja tuntuu paranevan vaan!

    Lana del Reyn musiikkivideolla sanotaan, että “I’m fucking crazy, but I am free”. Siinä ollaan minusta hyvän elämän oivalluksen äärellä -iästä riippumatta. 🙂

    • Kaktu Kuparinen says:

      Kiitos taas mahtavasta kommentista! 🙂 Mulla on oikeastaan päinvastainen tilanne, eli olen kyllä osannut elää juuri siten, ettei mikään omissa valinnoissa harmita ja jos pitäisi miettiä, muuttaisinko niissä jotain, niin en kyllä muuttaisi. Mietin kuitenkin välillä ihan liikaa sitä, mitä muut ihmiset ajattelevat. Silti uskallan tehdä niitä omanlaisiani valintoja, mutta välillä tulee valvottua ja mietittyä yökaudet, että mitä joku nyt taas ajattelee siitä ja tästä! 😀 Hieno juttu, että terveysongelmien jälkeen sait käännettyä kaiken positiiviseen suuntaan. Upea esimerkki siitä, kuinka useasti ikävilläkin asioilla on hyvät puolensa! 🙂

  6. jn says:

    Se on jännä kun muilla ihmisillä on aina niin hirveä hinku kysellä, että “no missäs lapset viipyy?” tai jotain muuta suvunjatkamiseen liittyen. Suku on ehdottomasti pahin! Musta se on jokaisen oma asia, että hankkiiko niitä lapsia vai ei. Siihen ei pitäisi ketään painostaa, koska lapset ovat koko loppuelämäksi. Itse en ole koskaan ollut “lapsi ihminen”, en ole haaveillut lapsista ja todennäköisesti en ikinä niitä tule hankkimaan. Jokainen elää täällä kerran, joten minusta kaikkien tulisi elää se just niinkuin ite haluaa eikä kenelläkään pitäisi olla siihen mitään sanottavaa 🙂 Itse olen valmistunut ammattikoulusta, mutten voinut jatkaa alalle joten päädyin pikaruoka-alalle. Meillä on kuitenkin töissä tosi kiva duuniporukka ja saan tarpeeksi tunteja, että pystyn ylläpitämään elämäntyylini (oma asunto, hevonen ja kaksi kissaa). Välillä kuulen kyselyjä, että milloin haen kouluun ja sitäkautta kunnon ammattiin, mutta tosiasia on se, etten pystyisi opiskella, tehdä töitä ja omistaa hevosta kaikkea samaan aikaan. Varsinkin kun täällä pääkaupunkiseudulla vuokrat (niin asunto kuin talli) ovat niin korkealla. Itseäni ei haittaa tehdä “paskaduunia” koska oikeastaan se on ihan kivaa kun on hyvät työkaverit. Tiedän myös ettei tämä ole ikuista ja kun aika hevosestani joskus jättää niin voin sitten mennä opiskelemaan / lähteä matkustelemaan / tehdä kaikkea mitä en nyt voi. Sukulaisille tämä on välillä hirmu vaikea ymmärtää, kun kyllähän sen nyt pitäisi mennä niin että: ensin koulut, sitten työelämään, sitten mies, pari vuotta seurustelua -> naimisiin ja sitten niitä lapsia…

    • Oot sitten ihan samanlaisessa tilanteessa, kuin itse muutama vuosi sitten, tosin olin huoltoasemalla töissä. Se on ihan oma valinta elää hevosen ehdoilla, eikä muutakaan oikein voi, jos haluaa noin kallista eläintä pitää perusduunarin palkalla. Aika harva siihen ryhtyy, mutta jokaisen oma valinta. Ei ole ainakaan itseäni kaduttanut päivääkään, etten ole hankkinut korkeampaa koulutusta. 🙂

  7. Tiiti says:

    Nyt oli pakko kommentoida, kun olen ihan samanlaisten mietteiden kanssa painiskellut viime vuosina. Olen reilu kolmekymppinen ja mitään ikäkriisiä varsinaisesti ei ole ikinä ollut, mutta näitä “elämän suunta ja paikkani maailmassa”-asioita on tullut pyöriteltyä. Olen huomannut, että vuosi vuodelta välitän vähemmän muiden mielipiteistä ja sen myötä olen oppinut tuntemaan itseäni paremmin, ja tunnistamaan sen, mitä nimenomaan _minä_ haluan elämältäni. Esimerkiksi tuo lisääntymisasia on ollut samalla tavalla mielessä kuin sinulla, ja joitain vuosia sitten, että yritin myös väkisin kehitellä vauvakuumetta, koska asiat olivat siinä pisteessä, että vauva olisi ollut seuraava looginen askel. No eihän se kuume väkisin päälle pukannut, vuodet kului, parisuhde päättyi ja sitä myötä tuli taas pohdittua elämää ja sain myönnettyä itselleni, että enhän minä oikeastaan halua lapsia ollenkaan. Samaan syssyyn lähdin pitkälle matkalle, ensimmäistä kertaa yksin, ja tein muitakin elämänmuutoksia. Nyt ollaan kyllä taas oravanpyörässä (=kerään matkakassaa), mutta se ei haittaa, koska tiedän, että voin milloin tahansa irtautua siitä, tai olla irtautumatta, miten sitten haluankin. Ei tarvi kysyä keneltäkään lupaa!

    • Kaktu Kuparinen says:

      Kiva kun kommentoit! Arvasin, että kohtalotovereita kyllä löytyy. Mulla on ollut ehkä pienestä asti vähän niin, että olen yrittänyt välillä väkisin laittaa itseäni sellaiseen muottiin, joka on yleisesti hyväksyttävämpi, mutta huomannut tosi nopeasti, ettei siinä ole mitään järkeä ja tehnyt sitten aina ihan sen mukaan, mikä itsestä tuntuu hyvältä. Joskus on pidetty erikoisena ja vastarannankiiskenä, mutta parempi sekin, kuin tehdä sellaista mikä ei tunnu omalta jutulta. Mä en varmasti osaisi yksin matkustella, kun olen sen verran seurallinen tyyppi, mutta oon ehkä vähän kateellinen niille, jotka osaa ja uskaltaa! 😀

  8. Elisa says:

    Olipas ajankohtainen kirjoitus ja pakko myöntää, että olen vain muutaman kerran aikaisemmin kommentoinut blogiisi, vaikka olen jo vuosia ollut mukana!

    Täytän tänä vuonna 29-vuotta, mutta mitään ikäkriisiä ei ole. Sen mitä olen huomannut on odotukset muilta ihmisiltä, yhteiskunnalta, sosiaalisen median paine ynnä muu, joka painostaa siihen “kolmekymppisen elämään”, ja mitä sen “pitäisi” olla. Suurimmalla osalla ystävistäni on vähintään yksi lapsi, häät on juhlittu jo vuosia sitten, talolainat. He ovat onnellisia näin.

    Viime keväänä heräsin siihen, etten tiedä mitä elämältä haluan. Irtisanoin itseni monen vuoden vakituisesta työsuhteesta ilman sen suurempia suunnitelmia. Pidin kesän omaalomaa 2,5kk, käytin pitkän ajan asuntosäästöni tähän lomaan ja itsensä tutkiskeluun. Katsoin, että varat riittävät vuokraan, laskuihin ja pakollisiin menoihin. Loman jälkeen tililläni ei ole koskaan ollut niin vähän rahaa, kuin silloin, mutta olin onnellisempi kuin koskaan. Tuo aika oli vuosiin tärkeintä mitä on tapahtunut. Uusi työpaikka odotteli jo kesän jälkeen ja siitä se “tavallinen” arki taas sitten lähti käyntiin. Sain tuosta kesästä niin paljon, näin ystäviä, matkustelin, vietin parhaita hetkiä perheen ja hevosten kanssa…

    Moni kyselee, milloin asetut aloillesi, onko jo vauvakuume ja että kohta olisi jo aika niitä hankkia, jos monta lasta haluaa. Saatetaan jopa muistuttaa ensisynnyttäjän korkean iän riskeistä. Omalla kohdalla ei ole kiire mihinkään, en ole valmis luopumaan vapaasta ajankäytöstä, vapaudesta, siitä että voin matkustella. Ehkä haluan reissata maailman ympäri ja tutkailla missä sitä viihtyisi parhaiten, enkä koe siitä minkään laista huonoa omaatuntoa. Koen, että voin saada elämääni sisältöä vaikka en koskaan olisi äiti, olen myös naisellinen ja kokonainen nainen ilman äitiyttä.

    Kiitoksia ajatukisia herättävistä postauksista!

    • Kaktu Kuparinen says:

      Kiitos itsellesi kivasta kommentista! 🙂 Tosiaan, mullekin muiden odotukset aiheuttaa niitä paineita, ei niinkään omat odotukset tai haaveet.Tai ehkä juuri se, että ne omat arvot ja suunnitelmat poikkeaa melko lailla siitä perinteisestä mallista. Koska kuitenkin välitän paljon muiden ihmisten mielipiteistä, mulle on välillä vaikeaa olla se tyyppi, joka tekee toisin – mutta kuitenkin aina teen juuri siten, kuten itsestä tuntuu hyvältä. Ja siinä on se kriisin paikka, kun mietin miten muut ihmiset suhtautuvat ja kuinka saan pidettyä kaikkiin välit kunnossa, jne.

      Mun mielestä tosi hienoa ja rohkeaa, että uskalsit ottaa itsellesi aikaa ja käyttää vaivalla säästetyt rahat lomaan ja miettiä, mitä itse haluat. Minäkään en ole valmis luopumaan vapaudesta ja haluaisin myös matkustaa maailman ympäri ja asettua jonnekin vasta sitten, kun olisin löytänyt mieluisimman paikan – tai en välttämättä koskaan, jos kiertely osoittautuisi mukavaksi tavaksi elää. Ja koen myös, että nainen voi olla ihan yhtä nainen, vaikkei olisi koskaan äiti. En ole koskaan lapsenakaan ollut kiinnostunut kotileikeistä tai omannut kovin kummoista hoivaviettiä muita kuin eläimiä kohtaan, saati sitten haaveillut lapsista. Samanhenkinen elämänkumppani, eli mun tapauksessa poikaystävä/mies on mun mielestä se tärkein juttu, jonka tosiaankin haluan elämääni – lapsilla ei niinkään väliä. 😀

  9. Tiitta says:

    Kyllä, mulle alkoi iskemään pientä kriisiä täytettyäni 25 ja tajuttuani, että olen koko ajan lähempänä 30 kuin 20. 😀 Täytän tulevana kesänä 27 ja se alkaa oikeasti kuulostamaan jo aikuiselta… Äitini oli 26-vuotias kun mä synnyin ja olen aina ajatellut, että hän oli jopa “vanha”!! 😀 Kamalaa 😀 Mutta jotenkin nyt “vanhetessa” sitä oikeasti konkreettisesti tajuaa, että nuoruus on ohi (liian kärjistetysti sanottu, mutta ymmärrät ehkä mitä ajan takaa?), ja on kamala tajuta miten nopeasti aika menee. Kaikki eläkeläiset joiden kanssa olen jutellut kertovat tuntevansa itsensä edelleen nuoreksi, mutta kroppa panee vastaan. Mua ahdistaa vanheneminen… 🙁

    • Kaktu Kuparinen says:

      Hahah voi ei! 😀 Mulla on ollut ihan sama, että äitini oli 28v kun synnyin ja mielestäni se on aina kuulostanut vanhalta. Vaikkei mulla ole koskaan ollut kunnon vauvakuumetta, ajattelin nuorempana, että kyllä mulla on varmaan lapsi tai parikin sitten kun olen 25v. Kun täytin 25v, tuntui siltä, että APUAAA ei vielä moneen vuoteen lapsia – ja sama tunne on säilynyt tähän päivään saakka. Olen nyt viimeiset 3 vuotta sanonut, että katsotaan viiden vuoden päästä miltä silloin tuntuu, mutta edelleen se on “katsotaan viiden vuoden päästä”, eli se 5 vuotta ei vaan lyhene ja enemmän ja enemmän tulee sellaisia ajatuksia, että voi olla, etten edes halua lapsia. Vanheneminen ei mua juurikaan ahdista, mutta viime syksynä mummuni kuoltua tuli ekan kerran sellainen olo, että lapsuus on ohi, kun ei ole enää mummulaa jonne mennä lomalla :'( Sukulaisten vanhenemisesta huomaa hyvin, että itsellekin tulee lisää ikää – tosin mua luullaan usein nuoremmaksi tai saman ikäiseksi kuin pikkusiskojani, joten siinä mielessä en ole oman vanhenemiseni suhteen vielä huolestunut. 😀

  10. Liina says:

    Kirjoitan tän kommentin tähän postaukseen, vaikka se olisi paremmin edelliseen postaukseen sopinut :D. Meillä on ollut käytössä tänä talvena pellot, maastot ja kenttä, niin kuin kesälläkin. Kentällä en kuitenkaan uskalla hirveästi laukata, koska hevonen alkaa kaahottamaan ja kaatuu.. Maastossa on välillä hyvät ja huonot pohjat, mutta useimmiten hyvät ja ollaan onneksi päästy nousemaan mäkiä ja laukkailemaan suorilla. Pellolla on lunta aika paljon, mutta sinne on alkanut muodostua kavioura. Pellolla olen laukannut ja hieman ravaillut ja mennyt enimmäkseen käyntiä. Mulla siis ex ravuri, jonka laukkaan pitäisi saada voimaa, niin uskon kyllä tuon hankitreenien auttavan:D Pellolla se laukkaa sentään rauhallisesti eikä kaadu kaarteissa. Tosin se laukkaa usein “väärinpäin”, kaipa sen hevosen lihakset silti kehittyy? Toki olisi parempi, jos hevonen kulkisi oikeinpäin, mutta eihän sitä voi pakottaa, koska pohja on muutenkin raskas. Mutta laukassa se on helpompi saada pyöreäksi ja rennoksi, kuin ravissa. Hyvällä pohjalla hevonen itse hakeutuu pyöreäksi ja on todella letkeä ja mukava ratsastaa :). Ainut huono puoli on tässä talvessa ollut se, että ei olla esim. päästy silleensä kunnolla treenaamaan niin kuin kesällä. Pelkään, että se on joitakin asioita unohtanut. Pellolla onneksi voidaan tehdä kiemurauria ja voltteja ja toki teen lihashuoltoliikkeitä hevoselle päivittäin. Hepalle on tullut kivasti talven aikana takapäähän lihasta! Kaula kaipaisi kyllä lihasta.. Uskon, että lihakset ovat vahvistuneet juuri hankitreenien ansiosta ja myös niiden lihashuoltoliikkeiden ansiosta, jotka näytit silloin joskus jossain postauksessa! 🙂 Odotan innolla, miten se liikkuu sitten hyvällä pohjalla, mutta siihen on vielä aikaa muutama kuukausi. Sulaisipa lumet äkkiä! Olet todella kaunis!:) Ja vielä se, että saat juuri tehdä elämässä sellaisia asioita, mitkä tuntuvat hyvältä!:) Hyviä jatkoja sinulle ja Futuralle! <3

    • Kaktu Kuparinen says:

      Kiitos kivasta ja pitkästä kommentista! 🙂 Hankitreenit on kyllä hyvä juttu! Tosiaan raskaalla pohjalla on turha yrittää vaatia peräänantoa, jos hevosella ei ole siihen vielä voimaa. Itsekin annan Futuran liikkua vapaammassa muodossa, jos pohja on raskas. Meillä ei ole koskaan käynyt niin, että Futura olisi talven aikana unohtanut asioita. Keväällä lumien sulaessa on aina upea fiilis, kun laukka pyörii hyvin ja hevonen touhukkaana ja motivoituneena tekee kaikki hommat tosi kivasti. Kiva, että meidän jumppailuvinkeistä on ollut hyötyä! 🙂 Suuret kiitokset ihanista kehuista, sekä hyvää jatkoa sinullekin <3 🙂

  11. EMma says:

    SInäänsä huvittavaa että itsen olen nyt öööh, 24v, ja avomies nyt 31v. Itselläni nyt ei ole mitään ikäkriisiä ole ollut, mutta olen useammankin kerran ‘kriiseilyt’ miehen iän kanssa, ja siinäkin lähinnä just sen takia että lapsia pitäs useiden ihmisten mukaan alkaa miettimään. Ollaan kyllä mietitty asiaa ja haluan lapsia, mutta toisaalta kun pelko on sitä kohtaa että entä jos ei pystykkään lapsia saamaan niin suuri, että senkin takia on hyvä saada toisen puolesta ikäkriisi, ja tajuta itekki että ikää tulee kokoajan lisää! 😀 Jännä sinäänsä että ikäero, tai kummankaan iät eivät ole muuten missään haitanneet, eikä sitä sen kummemmin arjessa ku juhlassakaan huomaa, mutta ulkopuolisten luomat ‘paineet’ sit välillä havahduttaa miettimään onko muka liikaa ikäeroa. Toisaalta, mun elämä, meidän yhteiset valinnat, meidän yhteinen tie joka toivottavasti johtaa mahdollisimman pitkälle! 🙂

    • Mun mielestä teidän ikäero ei kuulosta ollenkaan pahalta 🙂 Miehen ikähän ei juuri taida vaikuttaa lastensaantimahdollisuuksiin, naisen ikä taas voi vaikuttaa. Mä en kyllä siitäkään ota paineita – jos ikää tulee, eikä biologinen kello ala tikittää, niin sitten se on voivoi. 😀

  12. mmid says:

    Meidän pitää taas nähdä minun reissun jälkeen, koska minulla on tällä hetkellä samanlainen olotila kuin sinulla tuon matkustelun suhteen! Opiskella haluisin, mutta en kuitenkaan.. Ja vaikka olen aina halunnut oman hevosen, niin minulle riittää tällä hetkellä “vain” vuokrahevonen. On se kummallista miten mieli voi muuttua.. Ja ne lapset. En myöskään tiedä haluanko lapsia ikinä vai miten tämä tie vie. Minulla on varmaan 25-vuoden kriisi sitten :’D

  13. No mä olen vasta kohta 27, mutta pientä kriisinpoikasta on kyllä ollut aistittavissa parin viimeisen kk aikana! Mullakin oli aika keskiluokkainen ja keski-ikänen elämä jo tuossa, parisuhde, auto, koira, vakityö, ja oma asunto. Tuntu vähän aikaselta, niin muutin ruotsiin kimppakämppään ja aloitin jatko-opinnot 😀 Kai se kriiseily tulee siitä, että tuntuu että muut ovat saavuttaneet jo sitä ja tätä, vaikka en oikeen ymmärrä mitä väliä, kun en edes itse halua samaa! Mutta kai tietyt normit on meihin niin sisäänkirjoitettuja että tietosesti pitää työstää sitä itsensä ja omien unelmiensa hyväksyntää.

    • Hyvä, jos osaa kuunnella itseään ja huomaa, jos tarvii pienen aikalisän. Opiskelu uudessa maassa on varmasti hieno ja kasvattava kokemus. Mulla tosiaan kriiseily taitaa johtua juuri tuosta mitä sanoit – jotenkin tuntee olevansa muita jäljessä, vaikka tietääkin ettei haluaisi olla myöskään siinä tilanteessa, jossa nämä “edellä” olevat ovat. Melko hullua, mutta kaiketi inhimillistä. 😀

  14. Mulla on ihan samat ajatukset, tai että elämä on just nyt oikein mukavaa ja helppoa. Vaikka Muulin kanssa ei aina olekaan helppoa, niin ihan hengästyn kun kuuntelen lapsiperhetuttujen kertomusta siitä miten vauhdikasta heidän elämänsä on ja koko ajan pitää sitä ja tätä. On niin helppoa tehdä vaan työnsä ja käydä tallilla. Matkustelusta mikäkin tosin nautin, onneksi Muuli pärjää milloin vain viikon tallilla ilman että minä käyn sitä rapsuttamassa. Parikymppisenä olin varma että tähän mennessä minulla on kolme lasta, onneksi ei ole! Minun kohdallani sukulaiset ja ystävät tajuavat olla kyselemättä. Olen kyllä tähänkin saakka vastaillut kyselyihin että en ajatellut koskaan hankkia lapsia. Mutta jos mieli sen suhteen muuttuu, niin sitten muuttuu.

    • Musta tuntuu, että joka päivä liikuntaa vaativassa hevosessa ja kahdessa työssä on välillä melkein liikaa, niin jos pitäisi vielä lapsi siihen mahduttaa…Huhhuh! Ei ihan toimisi, joten saa luvan jäädä lapset pois suunnitelmista. Tosiaan, jos joskus mieli muuttuu, niin sitten muuttuu

  15. Iina says:

    Minä taas olen ihmisenä aika päinvastainen: en ole ikinä innostunut seikkailuista, vaan rauhallinen, tuttu ja turvallinen elämä on ehdottomasti minun juttuni. Olen vasta 19-vuotias, joten tunnen itseni joskus henkisesti vanhukseksi, kun en ole kiinnostunut maailmanmatkailusta, jännittävän spontaanista elämäntyylistä tai “kaikkea pitää kokeilla” -meiningistä, jota nuorilta usein odotetaan. Sen sijaan menin viime kesänä naimisiin ja haaveilemme mieheni kanssa juuri siitä perinteisestä “oma koti ja lapset” -elämästä. Mutta olen ehdottomasti kanssasi samaa mieltä siitä, että kannattaa elää omassa tahdissa, juuri siten kuin itselle sopii! 🙂 Ja jos mieli muuttuu, ehtii omakotitalon ostaa tai maailmalla matkailla vallan mainiosti vielä eläkeiässäkin.

    • Ihmisiä on niin erilaisia 🙂 Voihan se olla, että villiinnyt joskus keski-ikäisenä tai sitten arvostat turvallisuutta ja vakautta loppuelämäsi, mikä ei varmasti ole huono juttu, jos itse on tyytyväinen ja viihtyy juuri noin 🙂

  16. Olen sinua vain 3 vuotta nuorempi ja saan itse kanssa paljon kyselyitä siitä, että koska haluan lapsia 🙂 tosin itselläni vastaus on suora: en välttämättä koskaan, koska en pidä lapsista. Viihdyn sinkkuna omassa pikku yksiössäni, enkä ole tähtäämässä ydinfyysikoksi, vaan tavallinen toimistotyö on minulle tärkeämpää ja miellyttävää 🙂 vapaa-aika täyttyy hevosista ja kavereista.

    • Ne kyselyt alkaa muuten aikaisin! Multa alettiin kysellä asiasta joskus 23-24 -vuotiaana, eikä pelkästään sukulaiset, vaan myös puolitutut ja työkaverit. Mun mielestä pitäisi vähän enemmän osata kunnioittaa sitä, että ihmisillä on erilaisia tavoitteita ja elämänarvoja, kaikille lasten hankkiminen ei ole ykkössijalla, saati sitten kiinnosta ollenkaan 😀

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *